SURUSTA
Voimme puhua surusta yhteisenä, tuttuna ilmiönä.
Tietynlaisena.
Ehkä se helpottaa meitä ihmisiä, kun hahmottelemme surulle jonkinlaiset raamit, kasvot, muodon.
Vaan todellisuudessa suru ei raamituksiimme istu.
Se ei tottele käskyjä, ei kuuntele toiveita.
Se oli juuri tässä noin, mutta nyt se onkin näin.
Se vyöryy päälle peittäen kaiken alleen, ja hiipii hiljaa vierelle.
Se on sakeaa ja rumaa, ja kirkkaimmalla kullalla reunustettu.
Se täyttää, ja se kaikuu tyhjyyttään.
Se on joka kerta vähän eri tavoin sävyttynyt.
Kuin maalaus, johon yrität sekoittaa tismalleen samaa väriä, jota aiemmin käytit.
Väristä tuleekin aina jotakin uutta.
Hieman tummempaa ja syvempää, tai vaaleampaa ja enemmän valoa heijastavaa.
Saatamme joskus pelätä surevan ihmisen kohtaamista.
Että emme osaa sanoa oikeita sanoja.
Että olemme häiriöksi.
Liikaa, tai liian vähän.
Surun äärellä koemme usein keinottomuutta ja riittämättömyyttä, syystäkin.
Emmehän me voi surulle mitään.
Ei ole olemassa sanoja, joilla voisimme helpottaa surevan tuskaa.
Saatamme joskus sanoa jotakin sellaista, jolla pyrimme kiirehtimään surua pois.
Ehkä pelkäämmekin eniten omaa keinottomuuttamme, suurempien voimien äärellä.
Lempeä muistutus meille kaikille:
Suru ei ole sairaus, ja sureva ihminen on paljon muutakin kuin surunsa.
Kun kohtaamme surevia ihmisiä, ei ole hyödyllistä olettaa.
Oletustemme pohjalta saatamme vältellä ja olla ylivarovaisia, tai kiirehtiä jotakin sellaista, joka ei palvele surevaa, vaan itseämme.
Olettamisen sijaan meidän kannattaa olla saatavilla ja kysyä:
”Mitä tarvitset juuri nyt?”
Joskus sureva voi tarvita surun äärellä olemista, yhdessä tai yksin.
Yhtä lailla sureva voi tarvita ihan tavallista arkea nauruineen, ärtymyksineen ja pohjaan palaneine kaurapuuroineen.
Hän voi myös tarvita juhlia kakkuineen, kuohuvineen ja pirskahtelevine tansseineen.
Yksi ei sulje pois toista.
Surun rinnalla saa olla muutakin.
Ja onkin.
Niin surun kuin kaiken muunkin elämän keskellä pätee sama viisaus:
Riittää, että olemme läsnä sille, mikä on nyt totta.
– Annika
