MINÄ EN OLE PELKÄSTÄÄN MINÄ – AJATUKSIA KATSEESTA JA PERSPEKTIIVISTÄ
En enää muista, mitä hän sanoi, mutta muistan, kuinka lempeästi hän minua katsoi.
Muistan katseen, joka asettui yläpuolelleni, ja katseen, joka hyppäsi aina ohitseni.
Muistan katseen, josta välittyi surusta syvin, ja katseen, joka säkenöi täynnä ylpeyttä ja toivoa.
Muistan katseen turvan, kannustuksen, tunkeilevuuden ja tyhjyyden.
Katseet jäävät usein vahvasti mieleemme.
Katseella voimme säädellä yhteyttä ja erillisyyttä. Joskus katsominen tai katseeseen vastaaminen voi tuntua liian intensiiviseltä ja intiimiltä. Voimme pelätä paljastuvamme, tulevamme nähdyksi. Voimme myös pelätä, ettei katseeseemme vastata, tai että tulemme väärinymmärretyksi. Joskus häpeä tai ylpeys estää katsomasta kohti.
Toisinaan silmiin katsominen on yksinkertaisesti liikaa aisteille. Monelle neurokirjon ihmiselle silmiin katsominen on liian kuormittavaa. Tulkintamme toisen katseesta ei suoraan kerro toisen ihmisen tunteista, ajatuksista tai aikeista, vaikka katseella onkin mahdollista näitä sanattomasti välittää.
Näkökykyiset ihmiset liittävät katseen usein silmiin, fyysiseen katseeseen. Tapa katsoa itseä, muita ja ympäröivää maailmaa ei kuitenkaan edellytä fyysistä näkökykyä. Katseella on myös psyykkinen ulottuvuus. Psyykkisen katseen tarkentaminen auttaa näkemään erityisiä yksityiskohtia ja eroavaisuuksia, laajentaminen hahmottamaan yhteneväisyyksiä ja yhteyksiä.
Usein hahmotamme toisiamme ja maailmaa tarkentuvalla katseella, joka erottelee, jäsentää ja lokeroi. Toisinaan katseen tarkentamista tarvitaan, mutta se aiheuttaa herkästi myös vastakkainasettelua ja mustavalkoisia tulkintoja.
Olen viime vuosina pohtinut yhä enemmän katseen laajentamisen merkitystä. Kuinka helppoa onkaan omasta maailmankuvastaan käsin todeta, että ”tuo on tuollainen” sen sijaan, että kiinnostuisi näkemään laajemmin. Olemme kaikki linkittyneitä toisiimme, tavalla tai toisella. Yhdenkään yksittäisen ihmisen tarina ei ole pelkästään hänen tarinansa, sillä maailma on vaikuttanut häneen, ja hän maailmaan.
Minä en ole pelkästään minä.
Olen miettinyt myös ymmärtämisen paradoksia. Pyrkiessämmekin ymmärtämään, emme aina pysty ymmärtämään. Ehkä ymmärtäminen ei olekaan se juttu, vaan ylipäätään halu katsoa kohti silloinkin, kun se tuntuu vaikealta ja haastaa meitä.
Ehkä ymmärtämisen sijaan oleellista onkin se, että suostumme katsomaan omaa maailmankuvaamme edemmäs ja toteamaan:
”Tämäkin on totta.”
– Annika
