Joskus ihmisen mielen hyvinvointiin liittyvä haaste voi olla selkeärajainen, jolloin kevyempi, vakauttava tuki voi olla tarkoituksenmukaista ja oikea-aikaista. Toisinaan mielenterveyden pulmat voivat puolestaan olla niin vakavia, että tarvitaan akuuttia ja vankkaa apua, kuten psykiatrista osastohoitoa. Tilanteita ja tukimuotoja on monenlaisia. Tässä blogikirjoituksessani tarkastelen mielen haasteiden hoitoa psykoterapeuttisessa kontekstissa. Psykoterapia on tutkitusti vaikuttava hoitomuoto erilaisiin mielenterveyden häiriöihin ja psyykkisiin ongelmiin.

Etenkin tietyissä psykoterapiasuuntauksissa, mukaan lukien kognitiivis-analyyttisessa psykoterapiassa, on pohjimmiltaan kyse siitä, että terapiasuhteessa lähdetään yhdessä kääntämään katsetta mielen oirehdinnan taakse – kenties johonkin sellaiseen, johon ei oikeastaan kestäisi lainkaan katsoa. Siltä se voi todella tuntua, kun ihminen on rakentanut ytimensä suojaksi toinen toistaan paksumpia kerroksia, kuin sipuli.

Mielen oirehdinta voidaan siis ymmärtää jonakin sellaisena, joka on rakentunut ihmisen ydinkokemuksen ympärille. Oirehdinta voi näyttäytyä erilaisten suojaavien toimintatapojen kautta. Esimerkiksi täydellisyyden tavoittelu ja vaativuus, asioiden pakonomainen tarkistaminen tai mielessä pyörittely, itsetuhoisuus, riippuvuudet, sosiaalisten tilanteiden tai julkisten paikkojen välttely, suhtautuminen toisiin takertuvasti, torjuvasti tai mitätöivästi ja yhteydettömyys omiin tunteisiin tai elämänkokemuksiin voivat kaikki olla inhimillisiä yrityksiä suojautua sietämättömältä kokemukselta ja estää sen uusiutumista.

Jokaisen ihmisen tilanne ja kokemusmaailma on aina yksilöllinen. Olen kuluneen parin vuosikymmenen aikana erilaisia ihmisiä työni puolesta kohdatessani päätynyt kuitenkin yhä uudelleen sen äärelle, kuinka varsin usein mielen oirehdinnan taustalla vaikuttaa sama ydinpelko sietämättömään häpeäkokemukseen putoamisesta. Ihminen voi alkaa suojautumaan häpeältä yhä vankemmin. Hän voi esimerkiksi tehdä kaikkensa, jotta asiat olisivat täydellisesti omassa kontrollissa, ja jotta hänen ei tarvitsisi kohdata elämän ja ihmisyyden epävarmuutta ja haavoittuvuutta. Avuttomuus ja tarvitsevuus voivat tuntua häpeällisiltä esimerkiksi silloin, jos ihminen on joutunut tukeutumaan itseensä, vaikka hän olisi todellisuudessa tarvinnut toisen ihmisen tarjoamaa turvaa ja kannattelua. Ihmisen kokemus siitä, että hän on arvokas ja hyväksytty tarvitsevana, on voinut tulla häväistyksi ja haavoitetuksi.

On normaalia, että jokaisella meistä on tarve suojautua jollakin tavalla elämän eri käänteissä, mutta toisinaan suojautumisen keinot eivät pitkässä juoksussa palvele ihmisen hyvinvointia ja muodostavat haastavan kehän, jonka katkaisemiseen voidaan tarvita ammattilaisen apua. Silloin, kun oirehdinta on rakentunut suojaamaan ihmistä sietämättömältä, on yleensä tarpeen kääntää katse kohti tätä sietämätöntä, jotta ihmisen mielen haasteiden taustalla vaikuttava ydinkipu saisi mahdollisuuden tulla nähdyksi, kohdatuksi, jaetuksi ja myötäeletyksi.

Kipua kohti voidaan kulkea monella tavalla. Psykoterapiassa yksi voi hyötyä nimenomaan keskusteluun pohjaavasta työskentelystä, kun taas toiselle voi olla tärkeää saada keskusteluavun rinnalle esimerkiksi käytännönläheistä, psykofyysistä hoitoa. Traumojen kanssa työskenneltäessä kehollisuuden huomioimisella on aivan erityinen merkityksensä, sillä traumat elävät vahvasti kehossa. Myös esimerkiksi pakko- tai paniikkioireisuuden kohdalla voi olla merkityksellistä päästä altistusharjoitusten kautta kokemuksellisesti sen äärelle, kuinka mikään tässä elämässä ei voi loppujen lopuksi olla täydellisesti omassa kontrollissa, ja kuinka epävarmuuden kanssa on kuitenkin mahdollista elää. Oirehdinnan taustalla olevaa ydinkipua on mahdollista lähestyä myös esimerkiksi kuvallisen ilmaisun, musiikin tai psykodraaman kautta.

Psykoterapia mielletään usein vain keskustelumuotoiseksi hoidoksi, ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että puhuminen on vain yksi väylä kivuliaiden kokemusten työstämiseen. Pelkät sanat eivät välttämättä aina riitä tavoittamaan ihmisen kokemusta. ”One size doesn’t fit all.” Oleellista on kuitenkin muistaa, että psykoterapia on ennen kaikkea vuorovaikutukseen ja siihen osallistuvien välille muodostuvaan suhteeseen pohjautuva hoitomuoto terapiasuuntauksesta ja -menetelmistä riippumatta. Jälleen kerran päädymme yhteyden ja sen merkityksellisyyden äärelle.

Me olemme kaikki syntyneet tähän maailmaan riippuvaisina toisen ihmisen tarjoamasta hoivasta ja huolenpidosta. Riittävän turvallisessa yhteydessä ja kanssasäätelyssä meillä on tilaa kasvaa symbioosin kautta erillisiksi yksilöiksi, joilla on samalla lupa tarvita muita ihmisiä ja kaivata yhteyttä ja vastavuoroisuutta. Aina tälle erillistymiskehitykselle ei ole riittävän suotuisia olosuhteita, ja koskaan se ei suju täydellisesti. Säröiltä ei voi välttyä, ja sama ilmiö näyttäytyy myös terapiasuhteessa, kun potilas ja terapeutti osallistuvat yhteyden rakentamiseen ja korjaamiseen omasta vajavaisuudestaan käsin. Yhteyden ja erillisyyden haastava dynamiikka on läsnä läpi elämän, eri muodoissaan.

Koen, että meidän ihmisten oleellisimmat ydinkivut ja häpeäkokemukset kietoutuvat varsin usein juuri tähän dynamiikkaan: kuinka säilyttää oma erillisyys ja autonomia yhteydessä toiseen. Joskus esimerkiksi yhteyden katkaiseminen tai takertuminen itseen tai muihin voi tuntua ainoalta tavalta selviytyä. Riittävän turvallisessa kanssasäätelyssä ihmiselle voi kuitenkin tarjoutua uudenlainen mahdollisuus luopua sellaisista suojautumisen tavoista, jotka eivät palvele hänen hyvinvointiaan, ja löytää tilalle uusia keinoja navigoida tässä elämässä ja maailmassa.

Ajatuksen poukkoilevasta virrastani huolimatta tämäkin blogikirjoitukseni jää sisällöltään varsin rajalliseksi aiheen ollessa laaja kuin elämä, mutta loppuun haluan vielä tuoda esille neuromoninaisuuden näkökulmaa. Neuroepätyypillisyyteen voi liittyä esimerkiksi tarkan kaavamaista toimintaa tai neurologista kyvyttömyyttä tuntea tiettyjä tunteita, eikä tällöin ole kyse elämänkokemusten mukanaan tuomista sipulin suojakerroksista, vaikka neurotyypillisin silmin tältä voisi äkkiseltään vaikuttaakin. Neuromoninaisuuden äärellä onkin psykoterapiassa hyvä avoimesti pohtia, että millaisiin asioihin voidaan yhdessä pyrkiä saamaan aikaan muutosta, ja millaisia puolia itsessä ja omassa elämässä voi olla tarpeen harjoitella hyväksymään. Toisaalta tämä sama pätee mielestäni kaikessa psykoterapeuttisessa työskentelyssä

– ja ihmisyydessä ylipäätään.

Kaikkea emme voi muuttaa, mutta oma suhteemme ja suhtautumisemme itseämme, toisia sekä sisäistä ja ulkoista maailmaa kohtaan voi silti muuttua. Tällaisen muutoksen edellytyksenä on yleensä se, että voimme riittävän turvallisessa ja toistuvassa vuorovaikutuksessa saada yhteyden oireiden takana oleviin ydinkokemuksiimme.

– Annika